Museolehtorin reunamerkintöjä -blogi
Marko Vesterbacka 10.4.2022
Tänään sunnuntaina 10.4. päättyy Lukuviikko. Mitä kirjoja tulikaan viikon aikana luettua, ja mitä ajatuksia kirjat ovat herättäneet? Entä mitkä kirjat ovat tällä viikolla suomalaisia eniten kiinnostaneet? Yhden vastauksen jälkimmäiseen tarjoaa Helsingin Sanomissa tänään julkaistu ”Kirjaston kysytyimmät” -palsta, jonka tietokirjalistan kärkikolmikko samalla tiivistää omatkin tämän viikon kirjalukemiseni.
Hesarin sunnuntaisin julkaistavassa viikkolistauksessa esitellään seitsemän kärkikirjaa sekä kaunokirjallisuudesta että tietokirjallisuudesta. Tuoreimpaan listaukseen on nostettu ne kirjat, jotka ovat saaneet eniten uusia varauksia Helmet-kirjastoissa 30.3–6.4. Lista siis kertoo pääkaupunkiseudun kirjastojen varauksista, joten maakunnissa kärkisijoilla voi olla aivan eri kirjoja.
Tietokirjoista olen lukenut tai kuunnellut tai lukenut ja kuunnellut listan kolmea ensimmäistä kirjaa, lisäksi olen vähän lehteillyt viidettä eli Olli Rehnin ”Onnellisten tasavaltaa”. Kaikki ovat olleet koukuttavia ja ajatuksia herättäviä lukukokemuksia.
Loppuun saakka olen päässyt vasta yhden kanssa. Luin-kuuntelin (pääasiassa kuuntelin) Antti Tuurin ”Wahlroosin” tämän viikon aikana. Kirja kertoo Jukka Wahlroosista, Tuurin (entisen) vaimon veljestä, jonka elämässä Tuuri on ollut kiinteästi lähes kuusikymmentä vuotta. Pieni suuri kirja kertoo yhdestä Down-ihmisestä ja kerronnan lomassa Down-ihmisistä laajemmin. Se kertoo myös kirjoittajan suhteesta Jukka Wahlroosiin ja koko yhteiskunnan suhtautumisesta Down-ihmisiin ennen ja nyt.
Tuurin lakonisen toteava kerrontatyyli tuntuu sopivan tähän kirjaan aivan erityisen hyvin.
Rakenteellisesti Tuurin kirjassa on kiinnostavaa toisteisuutta. Useimmiten se on selvästi harkittua ja toimivaa, mutta joidenkin yksittäisten pätkien kohdalla toisto ei välttämättä ollut harkittua – mutta niissäkin se oli toimivaa. Eli en moiti, mietinpähän vain kuunnellessani, mistä toistossa noissa paikoissa oli kysymys. Unohduksistako. Kirjan päähenkilön alkaessa enemmän ja enemmän unohdella asioita ja kerratessa samoja asioita tuntuisi sopivalta, että kirjoittajakin välillä unohtelee ja siksi kertaa. Saattoivat toistot näissäkin kohdissa olla täysin suunniteltuja. Tai saattoi olla, että kirjoittaja on ne vasta jälkikäteen huomannut mutta on saattanut ajatella, että ”sen kirjoitin minkä kirjoitin” ja sillä hyvä, eikä noita toistoja ole kustantamossakaan pidetty ongelmina. Ja kun toisto vahvistaa teoksessa vapaana virtaavan muistelun tuntua, se osaltaan välittää aitouden kokemusta. Tällaisia tuli ”Wahlroosia” kuunnellessa mietittyä.
Merete Mazzarellan ”Violetti hetki” on minulla vasta alussa, mutta kiinnostaa taas kuten Mazzarellan kirjat yleensäkin.
Parhaillaan luen-kuuntelen (pääasiassa luen) Kuustosen ”Omaelämäkertaa”. Vähän yli puolivälissä voi sanoa jo, että hyvä kirja. Luin kirjasta etukäteen Hesarin arvostelun, siitä jäi mieleen yksi kriitikon kommentti. Kriitikko oli sitä mieltä, että Kuustonen kuvaa kirjassa lauluntekoa huvittavan ristiriitaisesti: toisaalta siinä on mystisyyttä, toisaalta se on työmiehen hommaa kuin joku autonkorjaus, betonivalu tai kirjanpito. Kritiikkiä lukiessani ajattelin, että eihän tuossa välttämättä mitään ristiriitaa ole, ne voivat olla Kuustoselle samaan aikaan tosia asioita. Lauluntekijä osaa asettautua biisintekoon, asettelee ”työkalunsa” valmiiksi ja osaa niitä käyttää. Eli tuntee laulun syntymistä auttavat rutiinit, välineet ja olosuhteet, osaa kutsua inspiraatiota esiin – ja silti näkee ja kokee, että luovassa prosessissa tapahtuu ”mystiseltä” tuntuvia asioita, tietoisuuden ohi putkahtavia hyppäyksenomaisia oivalluksia ja mielikuvien yhdistymisiä.
No, kun kirjaa itse luki, niin huomasi, ettei Kuustonen edes sanonut lauluntekoa toiminnallisesti samanlaiseksi asiaksi kuin betonivalua yms., vaan sanoi että hänelle ”laulun tekeminen on työmiehen hommaa, samanarvoista kuin betonin valaminen, kirjanpito tai auton korjaus”.
Koko virkkeen avainsana oli ”samanarvoista”, ja juuri sen kriitikko unohti mainita. Eli kriitikko antoi tästä ainoasta löytämästään ristiriidasta väärän todistuksen, joko tieten tai lukutaidottomuuttaan tai siksi, ettei viitsinyt tarkistaa lukemisen aikana syntynyttä mielikuvaansa enää kritiikkiä kirjoittaessaan.
Ristiriitojen osoittaminen kuuluu kritiikin tehtäviin, mutta tämä ”Omaelämäkerran” kritiikki oli taas kerran esimerkki siitä, että kun kriitikko sanoo löytäneensä kirjasta ”ristiriidan”, ei kannata heti uskoa. Usein kyse ei ole minkäänlaisesta ristiriidasta vaan väärinlukemisesta, tai sitten voi olla kyse vain näennäisristiriidasta; kirjan erilaiset kuvaukset ovatkin toisiinsa mielekkäässä jännitteisessä suhteessa ja auttavat luomaan kokonaiskuvaa monimuotoisesta ilmiöstä.
Samaan tapaan olen taipuvainen suhtautumaan ”Wahlroosinkin” toisteisuuteen: se mitä kriittinen tarkastelija voisi itsevarmasti väittää ”virheeksi” ja ”huolimattomuudeksi” ja ”unohdukseksi”, voikin olla tarkoituksellista tai tarkoittamattomanakin teoksen kokonaisuudessa täysin tarkoituksenmukaista.
Tällaisia ajatuksia syntyi tämän viikon kirjojen äärellä. Kello on tätä kirjoittaessani vähän yli yhdeksän sunnuntaiaamuna, joten vielä on lukuviikkoa melkein koko päivä jäljellä: palaan ”Omaelämäkerran” äärelle.
